Pohdintaa kriisityöstä ja vähän sen sivustakin..

Kuinka kohdata valtavan kriisin juuri kohdannut ihminen tai perhe? Mitä sanoa lapsensa menettäneelle vanhemmalle tai vanhempansa menettäneelle pienelle lapselle? Kuinka voisin työntekijänä auttaa ihmistä käymään kriisin vaiheita ja sen herättämiä tunteita? Jos itse menettäisin odottamattomasti läheiseni tai olisin kokenut jotain muuta todella surullista tai traumaattista, mitä kukaan voisi tehdä tai sanoa helpottaakseni oloani?

Minulle on jotenkin kovin luontaista asettua toisen ihmisen asemaan ja herkästi pohdin ja aistin toisten ihmisten läpikäymiä tunteita. Se on ehkä yksi syy miksi koen valtavat kriisit todella haastavana. Omat läheiseni ovat minulle niin valtavan tärkeitä ja ajattelen, että heidän menettämisensä olisi kamalinta mitä tiedän. Tunteet, joita sellaisessa tilanteessa herää, olisi jotenkin niin suuria, etten oikein tiedä kuinka niihin itsekään suhtautuisin? Kuinka niistä voisi selviytyä?

Suuri kriisi tai läheisen menetys on minulle oikeastaan tilanteena melko vieras. Olen onnellisessa asemassa, etten ole joutunut koskaan vastaavaan, noin vakavaan tilanteeseen. Läheiseni ovat elossa. Läheisessä muistissa on kuitenkin pelko ja huoli, kun se läheisin ihminen joutui onnettomuuteen, josta onneksi selvittiin sillä kuuluisalla säikähdyksellä. Huomaan sen kuitenkin vaikuttaneen elämääni jotenkin, pelko tärkeimmän ihmisen menettämisestä kävi mielessä todellisena. Huomasin herkistyväni entistäkin enemmän tilanteissa, joissa jonkun läheinen on menehtynyt tai jotain ikävää on sattunut. Jotenkin tämä on konkretisoinut minulle sen omien tunteiden tarkastelun tärkeyden. 

Kuinka itse voisin auttaa toista, joka on ehkä kohdannut sen pahimman pelkonsa, kun se on samalla minunkin pahin pelkoni?  Toisaalta osaan tässä kohtaakin asettua toisen asemaan: mitä itse haluaisin minulle sanottavan? Ymmärrän, että läsnäolo, empaattisuus ja ehkä tilanteen realisointi sekä turvallisuuden tunteen luominen on ne keinot, jotka voivat auttaa. Mitkään yksittäiset sanat tai konstit eivät tilannetta paranna, eikä olemassa ole taikasauvaa, joka saisi sen pahan olon katoamaan. Tunteiden on annettava tulla ja ehkä kriisityössä olennaista onkin auttaa sietämään, kestämään ja sanoittamaan tunteita ja ehkä jollain tapaa antaa lupa erilaisille tunteille.

Kriisin vaiheiden ja eri vaiheissa tavallisesti heräävien tunteiden ymmärtäminen varmasti helpottaa kriisityön tekemistä, mutta ajattelen, että kriisityössä erilaisten omien sekä kriisissä olevien ihmisten tunteiden sieto on avain asemassa. Sen vuoksi en tartu tässä tekstissä teoreettisesti kriisiin, sen eri muotoihin tai vaiheisiin vaan kirjoitan omien tunteiden tunnistamisesta ja dialogisuudesta ja niiden merkityksestä.

Mentalisaatio, reflektointi ja dialogi. Aika hienoja sanoja, joita käytämme erityisesti mielenterveys, – ja päihdetyössä sujuvasti arjessa. Mitä nämä sanat sitten tarkoittavat ja mitä niiden alle kätkeytyy?

Mentalisaatio on kykyä pitää oma ja toisen mieli mielessä. Kykyä ajatella, mitä ja miten itse ajattelee tai mitä toinen voisi ajatella. Se on tiedostettua ja tiedostamatonta, jatkuvaa, automaattista tulkintaa ja ymmärrystä toisen ihmisen käyttäytymisen takana olevista mielentiloista. Se vaatii monimutkaista kognitiivista prosessointia, mutta se on enimmäkseen esitietoista, kuvitteellista mielen toimintaa. Se on enimmäkseen nopeaa, intuitiivista tunnereagointia. 

Hyvää mentalisointia on se, että ymmärtää kuinka hämärän peitossa nuo mielentilat voi meiltä itseltämme joskus olla. Hyvää mentalisaatiota on myös kyky säilyttää oman minän rajat vahvojen tunteiden keskellä sekä uskallusta näyttää kaikkien tunteiden kirjo intiimeissä suhteissa. Hyvä mentalisaatiokyky näkyy myös kykynä antaa anteeksi ja suvaita myös konflikti. Se on aitoa kiinnostusta toisen mieltä kohtaan ja uskallusta reflektoida toisen ajatuksia ja tunteita avoimesti ja uteliaasti, ilman varmuutta ja tietämistä.

Mentalisoiminen opitaan sosiaalisissa ympäristöistä, mutta se vaatii myös perinnöllistä taipumusta. Mentalisaatiokyvyn katsotaan olevan myös melko tiivisti sidoksissa kiintymyssuhdeprosessiin ja lapsuuden varhaisiin vuorovaikutuksiin ja vanhempien kykyyn vastata vauvan tarpeisiin. Mentalisaatio ongelmat taas voivat aiheuttaa ongelmia ihmissuhteissa, lisätä ahdistusta ja altistaa mielenterveyden häiriöille. Puutteet mentalisoinnissa voivat myös altistaa huonoille ihmissuhteille, ja ne taas entisestään vaikeuttavat mentalisointia. Terapeuttisessa työssä asiakkaan mentalisointikyvyn kohottamisella voidaankin katsoa olevan suuri hyöty ihmissuhteiden helpottamiselle ja hyvinvoinnin lisäämiselle.

Reflektio ja reflektiivinen kyky on mentalisaatiota käytännössä: Se on aktiivista ja tietoista pohdintaa ja halua ymmärtää toisen kokemuksia, uskomuksia, ajatuksia, tunteita ja toiveita sekä ymmärrystä niiden vaikutuksesta käyttäytymiseen.

Jokaisella ihmisellä on oma, erilainen mielen sisäinen maailma, joka vaikuttaa ajatuksiimme, toimintaamme ja tunteisiimme. On tärkeää tarkastella, kuinka omat mielentilat vaikuttavat vuorovaikutukseemme, ja kuinka toisten mielentilat taas vaikuttavat heidän vuorovaikutukseensa sekä molempien erilliset mielentilat vaikuttavat dialogissa yhteiseen vuorovaikutukseen.

Reflektiivisyydellä voimme löytää selityksen omille tunteillemme ja ajatuksillemme. Miksi minusta tuntuu tältä? Miksi tulin vihaiseksi keskustelussa? Miksi jokin sanominen loukkasi minua? Kuinka minun taustani vaikuttaa siihen, että suutuin? Kuinka suhtaudun tähän tunteeseen? Sanonko pahasti takaisin ja alan riitelemään ja muutan dialogin monologiksi, vai otanko suuttumukseni ja tunteeni pohdinnan alle?  Tämä on itsereflektiota, psykologista oivalluskykyä, joka on myös yhteydessä tietoisuuteen omista tarpeista, vahvuuksista, heikkouksista ja tunteista.

Oman toiminnan mentalisoiminen ja ymmärrys käyttäytymisemme johtuvan eri mielentiloista on olennaista, sillä se antaa meille jatkuvuuden ja hallinnan kokemuksen, joka on hyvin merkittävä tekijä minuudelle. Tunteiden tunteminen ja samaan aikaan niiden ajatteleminen on avain tunteiden säätelyyn, joka taas mahdollistaa ja parantaa koherenssin tunnetta, edistää hyvinvointiamme, kykyämme olla ihmissuhteessa ja toki myös tehdä työtä hoitoalalla reflektiivisesti ja dialogisesti.

Reflektiivisyys työotteena keskusteluissa on luonteeltaan dialogista. Dialogi on moniäänistä, vastavuoroista keskustelua, jota määrittää pyrkimys yhteisymmärrykseen, tarkoitukseen tai merkitykseen. Dialogi ei tarkoita sitä, että keskustelun osapuolet ovat samaa mieltä, vaan että kaikilla osapuolilla on näkemys, jota voidaan avoimesti tarkastella ja ottaa huomioon.

 Dialogissa jokainen saa olla aidosti oma itsensä ja sanoa avoimesti oman mielipiteensä ja näyttää tunteensa. Dialogissa on turvallinen ilmapiiri ja vaikeistakin asioista voidaan puhua. Kaikki keskustelussa mukana olevat ja heidän ajatuksensa ovat tasavertaisia. Reflektiivisyys dialogissa poissulkee sen, että olisi olemassa vain yksi ainoa oikea totuus. Se antaa äänen kaikille näkökannoille. Reflektiivistä työotetta kuvaa kiinnostuneisuus ja halu ymmärtää mitä toinen ajattelee ja tuntee. Empatia on siis olennainen osa reflektiota. Joskus reflektio voi olla hämmästelyä ja ihmettelyä: kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse olla valmiita vastauksia, eikä asioista tehdä oletuksia tai tulkintoja, vaan ollaan avoimia kaikkien ajatuksille ja tunteille.

 Reflektiivinen työntekijä näkee keskustelun matkana, joka on yhtä tärkeä kuin päämäärä, eikä aktiivisesti etsi tilanteeseen nopeaa ratkaisua. Hän on asiakkailleen lempeä ja tasavertainen sekä arvostaa heitä ja on aidosti kiinnostunut. Itsereflektiota voidaan hyödyntää myös keskusteluissa tuomalla oma tunne tai havainto mukaan keskusteluun: ” minulle tuli nyt tunne, että täällä on nyt paljon kiukkua ja suuttumusta, mitä mieltä te muut olette? ”

Akuutissa kriisissä Salli Saaren kriisityön koulutusmateriaaleissa mainitaan psyykkisen ensiavun haasteiksi juuri tasapainon löytäminen: Mikä on empaattisuutta ja mikä liiallisesti uhrin tunnetilaan mukaan menemistä? Oman levollisen ja tasapainoisen olotilan ja omien voimakkaiden tunteiden hallitseminen on tärkeää, jotta työntekijä pystyy luomaan turvallisuutta luovan ja rauhoittavan ilmapiirin ja pysyy itse roolissaan ammattilaisena myötäeläen ja huoltapitäen. Hätääntyminen ja tunteiden valtaan heittäytyminen voi aiheuttaa myös liikaa yrittämistä ja höpöttämistä kuten tyhjiä sanoja tai liiallisia lupauksia. On tärkeää antaa uhrin puhua ja kertoa tapahtuneesta sekä hyväksyä kaikki tunnereaktiot, eikä tuoda omia kokemuksia esiin liiaksi.  On tärkeää pitää keskustelu avoimena kysymyksien avulla, tulkinnat ja kannan ilmaisut voivat sulkea keskustelun kuten myös liiallinen lohduttaminen: ”älä itke” –> kaikki tunteet ovat sallittuja ja itkeminen myös. Läsnä olo ja levollinen kosketus auttavat eniten. Jokainen ihminen reagoi eri tavoilla kriiseihin ja kuten aiemminkin on mainittu, on jokaisella yksilöllinen kyky myös tunnistaa ja käsitellä omia tunteitaan, mutta eniten kriisin kohdanneet ihmiset kaipaavat hiljaista tukea ja kuuntelua ja käytännön apua.

LÄHTEET:

Haarakangas. 2009. Parantava puhe

Bateman & Fonagy. 2014. Mentalisaatioon perustuva hoito epävakaan persoonallisuuden hoidossa.

Luentomateriaalit vahvistuva vanhemmuus kurssilta: 1. kontaktikerta : Mentalisaatio. Kiiskilä, Raitio, Pohjolainen.

Salli Saarin Kriisityön koulutuspäivä 26.5.2015 – luentomateriaalit

Dialogisuus. luentomateriaali. Kuhanen & Raitio