Perillä. (oma mielenterveys,-ja päihdetyön filosofia)

Viimeisen harjoittelun arviointi oli jo kaaaaauuuaaaan sitten. Tarkoituksella jätin arvioinnin pohdinnan nyt näin loppusyksyyn, jotta voin vetää yhteen ja tehdä itsearviointia koko syksystä. Viimeinen arviointikeskustelu oli hyvä, avoin ja mukava kehityskeskustelu, eikä se ollenkaan jännittänytkään kuten edellisellä kerralla. Luottamus ja hyvä suhde harkan ohjaajaan kanssa edesauttoi tietysti keskustelun hyvää tunnelmaa, mutta varmasti myös se oma itseluottamus ja sen karttuminen tämän syksyn aikana on tehnyt tehtävänsä.

Harjoittelusta sain paljon hyvää palautetta muiltakin työntekijöitä kuin omalta ohjaajaltani. Ohjaajaltani sain kiitosta erityisesti asenteestani, (päihde)asiakkaiden kohtaamisesta ja luonnollisesta läsnäolosta, luottamuksen herättämisestä heissä sekä luontaisesta herkkyydestäni aistia asiakkaan tilannetta. Yhteistyö/hoitosuhteen merkityksestä olemme keskustelleet ohjaajani kanssa paljon harjoittelun aikana ja blogiani ohjaajani luki tyytyväisenä.  Itse koin todella kivaksi tehtäväksi tämän blogin kirjoituksen, mutta myös harjoittelun ohjaajille tuli varmasti kattavampi kuva ajatuksistani ja osaamisestani blogin puolelta, sillä työpäivät voi olla aika hektisiäkin, eikä aina työn lomassa tule keskusteltua tietotaidoista. Toisaalta, en välttämättä ole sellainen ihminenkään, että luontaisesti toisin omaa teoriaosaamista esille ohjaajille jatkuvasti.

Omaa lähestyvää valmistumista on helpottanut toki harjoittelusta saatu myönteinen palaute, mutta myös työyhteisöjen ajatus siitä, että koskaan tällä alalla ei olla valmiita, vaan jokainen oppii aina lisää työtä tekemällä. Oman ammatillisen kasvun toivoinkin jatkuvan edelleen ja haluankin jatkaa oman osaamiseni kehittämistä työelämässä. Toivon, etten koskaan kyynisty tai menetä intoani itseni kehittämiseen ja lisäopiskeluun.

Haasteena työelämässä opetteluun minulle jäi ryhmien ohjaus. Toivon pääseväni töihin sellaiseen paikkaan, jossa voisin yhdessä työparin kanssa suunnitella ja vetää joitain mielenkiintoisia ryhmiä. Vaikka tämä tavoite jäi harjoitteluissani toteutumatta, en ole siitä erityisen pahoillani. Olen oppinut paljon kaikkea muuta ja ajattelen, että tärkeintä on innostunut asenne ryhmien vetämistä kohtaan kun menen työelämään.

Kriisityötä ja sen haasteellisuutta pohdinkin jo aiemmassa postauksessa. Tulevaisuudessa minun tulee vielä kehittyä kohtaamaan ja käsittelemään todella voimakkaita tunteita kuten valtavaa surua tai vihaa, sillä ammatillisuutta on sietää omat ja toisten tunteet. Tunteita saa tulla, se on inhimillistä, mutta hyvä hoitaja tunnistaa ne ja pysyy tunteistaan huolimatta neutraalina ja rauhallisena. On läsnä asiakasta varten. Hyvä ja kokenut kriisityöntekijä ei hätäänny tai pelkää tai suunnittele liikaa sanomisiaan vaan hän voi aidosti ja rauhallisesti läsnä omana itsenään luoden turvallisuuden tunnetta. Siinä on tavoitetta ja ajatusta tulevaisuuteen.


Tosiaan harkat on tehty, oppari palautettu ja valmistuminen häämöttää jo aivan nurkan takana. 
Tunteet vaihtelevat hillittömästä riemusta paniikkiin, kun miettii että kohta tämäkin koulu on ohi. Sairaanhoitajan saappaat houkuttelevat aivan valtavasti ja samalla hieman kauhistuttavatkin.


Koko opiskelujen ajan olen jotenkin kauheasti pohtinut sitä kuka olen ja mihin kuulun. Olen ollut hieman välikädessä opiskelijana koko opiskelun ajan. Opiskelin nuorisopuolella, mutta tein kuitenkin töitä koko ajan vakinaisessa työsuhteessa. Töissäkin kuitenkin kävin toisinaan vähän pyörähtämässä, enkä kokenut niin kuuluvani joukkoon kuitenkaan.  Aikuispuolella opiskellessani olisin ollut taas moniin opiskelijoihin verrattuna kuitenkin aika nuori ja kokematonkin. Koulun ulkopuolinen elämä kuitenkin on taas ollut nuorisopuolen opiskelijalle varmaan melko epätavallista. Asuntolainat maksettavana, vanha maalaistalo ja hevostalli (ja siihen liittyvät hommat) hoidettavana. Haalarit jäi ostamatta ja kaikki opiskelijabileet käymättä, vaikka en nyt niin ikäni puolesta vanhankaan olisi ollut (seliseli).

Nyt sitten valmistumisen häämöttäessä mietin entistä enemmän, mitä minä nyt olen ja mihin minä kuulun.  Vanhasta lähihoitajan roolista olen pikkuhiljaa opiskelujen aikana päästänyt irti. Olisin valmis uusiin haasteisiin, jotka kyllä tosiaan houkuttaa, mutta jännittää. Haussa olisi kiinnostavia töitä, joita on vielä opiskelijana haastava hakea, eikä vasta valmistuneenakaan välttämättä ole ensimmäisenä valittuna. Entä jos unelmaduunia ei löydykään? Juutunko vanhaan työpaikkaani? Unohdanko oppimani?  Ahdistuksen ja ehkä lievän pelonkin lomassa osaan toisinaan olla rauhallinen ja luottaa. Kyllä elämä kantaa ja asiat sujuvat juuri niin kuin on tarkoitettu.

Mitä tästä koulusta on sitten jäänyt käteen? Kaikkea oppimaansa olisi varmasti aikamoinen urakka lähteä tähän avaamaan, mutta itse koen niin henkilökohtaisesti kuin ammatillisessakin mielessä henkisen ja ammatillisen kasvun olleen merkittävin ja suurin tekijä tähän uuteen ammattiin valmistuessa. Hyvä keino tarkastella tätä kasvua on peilata tämänhetkistä ajatusmaailmaa ja filosofiaa perusopinnoissa kirjoitettuihin teksteihin. Puolitoista vuotta sitten kirjoitettu mielenterveys- ja päihdetyön filosofia oli tavallaan aika karuakin luettavaa. Lukiessa tuli jotenkin koetuksi ne kirjoittaessa pinnalla olleet tunteet. Silloin uskalsin ehkä ensimmäisiä kertoja elämässäni oikeasti sukeltaa syvemmälle oman mieleni syövereihin ja alkaa tarkastella omia tunteitani, ajatuksiani ja havaintoja itsestäni. Siihen saakka olin jotenkin räpiköinyt läpi elämän huolehtien kyllä muiden ajatuksista ja tunteista. Muistan kuinka helpottavalta, mutta toisaalta hajottavalta sen tekstin kirjoittaminen tuntui. Halusin suoriutua tästä(kin) tehtävästä hyvin, mutta en osannut kirjoittaa mitä tahansa diipadaapaa vaan halusin ottaa härkää sarvista ja mennä pintaa syvemmälle, jotta hyötyisin itse tästä tehtävästä tulevana mielenterveys, – ja päihdetyön ammattilaisena. Hyödyinkin, sillä silmäni aukesivat ja tajusin suorittavani elämääni järjettömällä vaativuudella ja samalla unohdin huolehtia itsestäni ja jaksamisestani. Uuvahdin.

Toisaalta oli aika mahtavaa tajuta, kuinka kaukaisia nuo tunteet enää ovat ja kuinka vahvaksi tuon tekstin kirjoittanut nuori nainen onkaan tässä ajassa kasvanut!  Tekstistä tunnistan kyllä itseni, mutta ylpeänä voi kai todeta, että ajatukseni itsestäni ja omista valinnoistani on tänä päivänä todella paljon valoisampia. Olen oppinut tuntemaan itseni, luottamaan itseeni ja omiin taitoihini enemmän.  Näiden tietojen ja taitojen kautta olen kasvattanut itsetuntoani ja pystyn nauttimaan elämästä täyspainoisesti. Elämään kuuluu monenlaisia ylä- ja alamäkiä, mutta nyt ajattelen, että ei menneet tai tulevatkaan vastoinkäymiset jää mieltäni liikaa jäytämään. Alla otteita helmikuussa 2015 kirjoittamastani
tekstistä:


” Mielenterveyttä ei ole käsitteenä mielestäni kovinkaan helppo määrittää. Kuhasen ym. (2010) kanssa olen samaa mieltä siinä, että sitä voidaan kuvata kuten talon perustuksia, kivijalkaa. Se antaa mahdollisuuden pysyä pystyssä elämän myrskyissä ja tuulissa. Kuitenkin ajattelen, että kivijalkaan voi tulla säröjä tai isojakin murtumia, mutta se on mahdollista korjata, mikäli oikeat keinot ovat käytössä. Ajattelen myös, että mielenterveys ei ole sellainen asia, mitä joko on tai ei ole. Se muokkautuu ihmisen elämän aikana, ja erilaisten vastoinkäymisten tai kriisien kautta se saa uusia ulottuvuuksia. Koen, että se on enemmänkin ihmisen itsensä kokema tunne, kuin toisten määriteltävissä oleva tila.


Hyvä keino tarkastella mielenterveysongelmien kehittymistä on haavoittuvuus-stressimalli. Mallia voidaan käyttää potilastyössä löytämään potilaan elämässä olevat mielenterveyttä suojaavat ja haavoittavat tekijät. (Kuhanen ym.2010)

 Oman elämäni mallin ajattelen vetenä, esimerkiksi merenä. Pinnan alla ovat altistavat tekijät, elämäni karikot, joita koen tällä hetkellä olevan stressi, kiire, unihäiriöt, väsymys, menneisyyden satuttavat asiat ja huonot valinnat, heikohko itsetunto ja perusluonteeni melankolisuus. Veden pinnalla kulkee haavoittuvuusrajani. Suojaavat tekijät, kuten ystävät, avopuoliso, perhe, harrastus, kunnianhimo, motivaatio ja kyky pohtia tunteitani ovat pelastusliivini, merikarttani, joiden avulla pysyn pinnalla ja pystyn väistelemään karikoita. Kuitenkin joku viisas on joskus sanonut, että vasta kun on tyyntä, voi nähdä karikot. Tällä hetkellä koenkin olevani tilanteessa, jossa kellun pelastusliivieni varassa, enää puoliksi veden pinnan yläpuolella. Myrsky on ohi ja pystyn vihdoin näkemään karikot, joiden ohi minun tulee selviytyä ennen kuin pääsen jatkamaan elämääni täysipainoitteisesti…




Oma mielenterveys ja päihdetyön filosofiani voisin kiteyttää: Yksittäiset teot, sanomiset, lähipiiri eikä myöskään mikään sairaus määritä ihmistä tietynlaiseksi. Jokainen ihminen on perimänsä, lähipiirinsä ja kokemustensa summa. Jokainen on yhtä arvokas. Toisilla ihmisillä ei ole oikeutta määrittää ihmistä, eikä arvostella tai vähätellä tämän kokemuksia, tunteita tai ajatuksia. Jokaisen ajatusmaailma, maailmankatsomus ja tunnereaktiot ovat yksilöllisiä, ja kaikki yhtä oikeita ja totta sille ihmiselle. Tätä ajatusta haluan vaalia ja pitää punaisena lankanani niin työ – kuin henkilökohtaisessa elämässäni. Uskon avoimuuteen ja haluan kannustaa, että kaikki ajatukset voi sanoa ääneen. En tuomitse ketään, sillä ei ole oikeita tai vääriä ajatuksia, kokemuksia tai tunteita. Annan tilaa asiakkaalle kertoa, JOS hänestä siltä tuntuu. En anna valmiita vastauksia, vaan yritän silottaa tietä ihmisen edessä, jotta hän risteyksessä löytää oman suuntansa. Tarkastelen omia herääviä tunteitani ja sanon ne ääneen ohjaajalle tai työtoverille. ”


Tämän viimeisen kappaleen ajatuksen voin kyllä edelleen allekirjoittaa. Toki kokemuksen karttuessa olen saanut ja varmasti saan jatkossakin lisää painoa ja ulottuvuuksia näille sanoille. Ymmärrän, ettei se aina ole niin helppoa esimerkiksi ajatella joustavasti ja hyväksyvästi täysin omien arvojen vastaisesti toimivaa ihmistä kohtaan. Joskus ihminen voi myös vaatia, odottaa tai toivoa hoitajalta sitä, että hänelle pystyttäisiin näyttämään se oikea suunta, jota kohti lähteä kulkemaan. Joskus joku tarvitsee hienovaraista, toinen hieman reippaampaa ”perseelle potkimista” ja kolmannen kanssa kemiat ei kohtaa ollenkaan, eikä yhteistyösuhteen luomisesta meinaa tulla mitään. Joskus joku voi minulle valehdellakin tai suuttuessaan käyttäytyä arvaamattomasti.


Minulle on luontaista pohtia syitä oman ja muiden ihmisten käyttäytymisen takana. Tästäkään ajatuksesta en halua luopua. Monta kertaa olen matkan varrella kuullut puhetta toisista ihmisistä jotenkin tuomitsevaan sävyyn ja silloin miettinyt: Ennen kuin tuomitset, aseta itsesi toisen asemaan, kulje samat polut samoissa kengissä. Ehkä sen jälkeen taas ymmärtää sitä ”typerää” käyttäytymistä paremmin.




Omaan filosofiaani voisin lisätä vielä ajatuksen, että LUOTTAMUS on kaiken alku. Vasta kun on luottamus ihmissuhteessa (oli se sitten hoitosuhde, ystävyyssuhde tai parisuhde) voi se jotenkin korjata tai auttaa ihmistä ja tukea suhdetta syvällisempään kasvuun. Luottaminen on haaste meille kaikille. Keneen voi luottaa ja kuinka olla itse luotettava, luottamuksen arvoinen?  Kuinka toimia kun tajuat sinulle valehdeltavan? Onkohan niin, että toinen valehtelee koska ei pystykään luottamaan? Asiakas ehkä miettii monta kertaa vastaanotonkin aikana, voinko luottaa, voinko kertoa, mitähän se sanoo jos kerron, nauraakohan se mulle, puhuukohan se musta muille?

 Ammatillisuus ja omien tunteiden säätely näkyy myös luottamuksen luomisessa, neutraalina suhtautumisena vaikeisiinkin asiakkaan kertomiin asioihin, tuomitsemattomuutena ja empatiakykynä. Joskus ammattilaisen roolissa luottamukselliselle suhteelle luo haasteita myös ammattilaisen velvollisuudet kuten lastensuojeluilmoituksen teko sitä vaativissa tilanteissa tai virka-apupyynnön tekeminen kun asiakas tarvitsisi tahtomattaan sairaalahoitoa. Sairaalassa vastaava luottamusta koetteleva asia on esimerkiksi tahdonvastaisen lääkityksen antaminen. Nämä kaikki ovat tilanteita, joissa voitaisiin varmaan enemmän luottaa vuorovaikutuksen voimaan, uskoa siihen, että keskustelemalla, perustelemalla, olemalla empaattinen, suvaitsevainen ja kunnioittamalla asiakkaan ajatusta voitaisiin luottamuskin säilyttää ja silti toimia kuten ammattilaisina näemme näyttöön perustuvan tietomme pohjalta potilaan tai tämän perheen kannalta parhaaksi. Helpommin sanottu kuin tehty?



Noh, tässä sitä nyt sitten ollaan. Laiva on purjehtinut satamaan ohi myrskyjen ja karikoiden. Yksi etappi elämän mittaisessa purjehduksessa on pian saavutettu. Satamassa näen monia teitä ja mahdollisuuksia jatkaa matkaa.  Matkalla kävin lähellä haaksirikkoa, meinasin navigoida sumussa karille. Tartuin ajoissa kompassiin ja löysin itseni, sain korjattua purjeeni ja loppujen lopuksi purjehdin sopivassa myötätuulessa satamaan vahvempana kuin koskaan. Oppimissopimuksessani kirjoitin, että tiedän saavuttaneeni tavoitteeni jos opintojen lopussakin pystyn seisomaan selkä suorana omilla jaloillani, ylpeänä itsestäni. Että voin olla rauhallinen ja tyytyväinen oman osaamisen ja oppimisen suhteen siinä hetkessä ja jatkaa hyvillä mielin loppuelämän kestävää opiskelua. Pian on aika kiittää ja kumartaa ja jatkaa matkaa kohti uusia tuulia. Tässä mä nyt olen. PERILLÄ.