” Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään…”

Oot hyvin pieni, oot hyvin hauras 
On ekat sanat joita kuulet päivittäin, 
muttet kuuntele muita, kuin sitä yhtä, 
joka käskee painu alemmas ystäväin, 
ja se kaiken sulta syö ja heti perään vielä lyö ja sanoo sä pystyt parempaan 
Ja kun putoaa höyhenvyö, 
alkaa ikuinen yö 
Sä pääset aikaan suurempaan 
 
Sä haluat pois, sä haluat pakoon 
Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää 
Sä haluat pois, 
kun et pystykään, kaikkeen mitä pitää yrittää 
 Te tartutte toisiinne niin kuin kieli kylmään rautaan 
Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en, 
että sut on kevyempi kantaa hautaan 
 
 Tää turruttaa tunteen, ja tää vie tehon 
Ne samat sanat kuulit aina päivittäin 
Koin hennon otteen, näin väsyneen kehon 
Pelkäsit liian liian paljon ystäväin 
Olit kaunis kuin tiikeri, 
 jonka raajoja koristi, viivat viivojen perään 
Ja mä tahdon uskoa, että ois vielä toivoa, 
joka aamu kun herään 
 
Ja mä muistan, kuinka tahdoit lähtee tähteä afrikasta etsimään 
Ja mä muistan kuinka paljon, kuinka paljon jaksoit joskus niin yrittää 
Ja yöllä kun mä katsoin taivasta niin säihkyvää 
 Niin tiedän pääsit perille elämään 
 Sä halusit pois, sä halusit pakoon 
Mä tajuun ja mä koitan ymmärtää 
Sä halusit pois, kun et pystynytkään kaikkeen mitä piti yrittää  
Te tartuitte toisiinne niin kuin kieli kylmään rautaan 
Nyt mä ajattelen ja ääneen sanon sen, että sut on kevyempi kantaa hautaan, Sut on kevyempi kantaa hautaan… 
 
Haloo Helsinki- Kevyempi kantaa 

Toivo.  Sanana aika pieni, mutta kätkee alleen aika paljon. Mistä toivon löytää? Kuinka säilyttää se pieni toivon kipinä työssä, etenkin jos tuntuu, että ympärillä on jatkuvasti toivonsa menettäneitä? Toivon luominen ja ylläpitäminen on etenkin päihdetyössä tärkeässä asemassa. Jos kadottaa toivon, kadottaa kenties motivaation tehdä työtään? Toivo on sellainen asia, ettei sitä voi näytellä. Toivon menettäminen näkyy asiakkaiden kohtaamisessa ja vaikeuttaa yhteistyösuhteen luomista. Lienee kuitenkin inhimillistä, että toisinaan herää toivottomuuden tunteita, kun kaikki käytettävissä olevat keinot on käytetty ja tuntuu, että asiakkaalla on edelleen suunta vain alaspäin? Omat reflektointitaidot ovat olennainen osa myös toivon ja toivottomuuden tunteiden kanssa työskentelyssä. Näiden tunteiden ääreen on hyvä pysähtyä miettimään mistä ne kumpuavat ja kuinka niitä voisi käsitellä.

Olen pohtinut paljon myös ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä ja miettinyt sitä, kuinka surullista on että asiat etenevät monien kohdalla niin pitkälle, että inhimillisestikin se toivottomuuden tunne toisinaan iskee. Missä kohtaa tilanteeseen olisi pitänyt puuttua, jotta tämänhetkinen tilanne olisi voitu ehkäistä? Jo asiakkaan äidin odotusaikana tuen antamiseen? Vauvan synnyttyä varhaisen vuorovaikutuksen tukemiseen? Ala-asteella koulukiusaamiseen puuttumiseen? Yläasteella kaveripiirin rajaamiseen?  Tottakai monien kohdalla on yritetty jo todella montaa asiaa, oikeastaan kaikkea mihin resurssit riittävät. Silti kaikkia ei voida pelastaa, auttaa tai parantaa. Aina on ja melko varmasti tulee olemaankin ne yksilöt, jotka pitävät yllä tiettyä prosenttilukua, jotka menehtyvät päihteisiin, yliannostuksiin, itsemurhiin tai väkivaltarikoksiin. On kai realismia tiedostaa, että osalle aina näin käy. Lienee sitten toivoa, että ajattelee ja toivoo, ettei juuri tämä ihminen kuulu siihen sakkiin vaan pystymme auttamaan? Ja sitten vaikka se pahin tapahtuisi, voisi ajatella tehneensä kaikkensa ja että ehkäpä tällä oli kuitenkin merkitystä hänen elämässään? Kenen kohdalla pystyisi ajattelemaan, että ehkä kuolemakaan ei ollut pahempi, kuin hänen kärsimystä ja henkistä tuskaa sisältävä elämänsä? Onko oman käden kautta lähteneet löytäneet rauhan ja kivuttomuuden? Terminaalivaiheen syöpäkivuista kärsivälle aika paljon herkemmin ajattelisi olevan armollisempaa päästä pois. Onko henkisestä kivusta aina mahdollista toipua?

Kuvittelisin, etten ole ainoa joka näitä asioita on pohtinut? Onko joku asiakas mennyt jotenkin enemmän tunteisiin kuin muut? Oletteko tunteneet kamalaa surua ja pahaa oloa, kun asiakkaan elämä ja elämäntilanne on jotain niin kamalaa, ettei sitä oikein pysty edes kuvitella? Kun ihmiselle on tehty niin pahoja ja kamalia asioita, että itsestäkin tuntuu vaikealta tai jopa mahdottomalta, että psyyke kestäisi niiden käsittelemistä selvin päin? Kun tuntuu, että ihminen on niin syvällä suossa, ettei meidän tarjoamilla palveluilla pystytä häntä auttamaan tai oloa helpottamaan? Kun tiedostaa, että joka ikinen päivä voi olla se kun saa tiedon, että tämä ihminen on menehtynyt. Oman käden kautta vahingossa tai tarkoituksellisesti yliannostukseen, hakattu tai raiskattu hengiltä…  Onko koskaan tehnyt mieli ottaa se pieni ja hauras ihminen syliin ja viedä turvaan pahalta maailmalta? Jos vaan voisi ottaa ne pahat muistot pois ja liimata ihmisen sirpaleet yhteen?

 

Silloin luulit et tää on The End
Mut ei ollut sun aika tulla osaksi virtaa
Päivä taittui eteenpäin,
mut se takaraivoon jäi
Eikä me koskaan enää puhuttu siitä

Eihän leijonil oo kyynelkanavii
Kun heikkoudetkin on vahvuuksii
En mä kehtaa edes kysyä
Hei mikä on mut huomaan sun silmistä

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää
Eikä kukaan muu sitä nää
Vaik sut on luotu kantamaan
Nousemaan aina uudestaan
Oon pahoillani en osannut lohduttaa
Mut lupaan vielä se helpottaa

Kuka meidät opetti niin, pysymään hiljaisuudessa kii?
Jos sä viitot, huomaako kukaan?
Ja kun kupla puhkeaa, kaaosta ei voi kahlita
Mut tänään naamiot riisutaan
Ja koko maailma näkee sen
Mitä sä kavahdit peitellen

Ellinoora- Elefantin paino