pohdintaa, itsearviointia ja reflektiota osastoharjoittelun jälkeen

Arvioitavana oleminen on jännittävää. Toisaalta se on älyttömän kivaa, saada palautetta omasta toiminnastaan, jotta voi kehittyä ja oppia lisää itsestään ja siitä kuinka muut minut näkevät ja miltä toimintani näyttää ulkopuolisen ja kokeneemman hoitajan silmin. Toisaalta taas mietityttää, että mikä siinä sitten kuitenkin aina vähän jännittää? Jostain syvältä kenties kuitenkin kumpuaa se pärjääjä, jonka pitäisi pärjätä ja suoriutua hyvin kaikista tilanteista, vailla moitteen sanaa. Tiedostamalla pärjääjän olemassaolon on sen vaikutusta omaan elämään pystynyt vähentämään ja arvioitavana olo on harjoittelu harjoittelulta tuntunut aina helpommalta.

Luottamuksellisuus ja avoimuus ohjaavien työntekijöiden (ja toki opettajankin) kanssa on ensisijaisen tärkeää oppimisen kannalta harjoittelussa. On tärkeää, että opiskelija opiskelee itseään varten, eikä miellyttääkseen tai näyttääkseen ohjaajalle tai myöskään opettajalle jotain. On tärkeää, että opiskelija kantaa itse vastuun omasta oppimisestaan ja ohjaaja auttaa opiskelijaa tavoitteidensa täyttämisessä. Viikoittaiset keskustelut ohjaajien kanssa ovat tärkeitä, jotta molemmat osapuolet ovat jatkuvasti kartalla; mistä ollaan tulossa, missä mennään nyt ja mihin ollaan menossa. Minua helpotti suunnattomasti se, että ohjaajani tekivät keskenään myös arviointia minun läsnä ollessani. Pohdimme yhdessä kehittymistarpeitani ja vahvuuksiani jo ennen arviointikeskustelua.


Itseluottamuksen ja rohkeuden lisääminen oli yksi tavoitteeni tälle syksylle. En ole varsinaisesti ujo, mutta en niin välitä tehdä itsestäni tai ajatuksistani kovin suurta numeroa. Olen herkästi mukautuja ja kaikki käy tyyppi. Kuitenkin erityisesti mielenterveystyötä opiskellessa (ja myös työelämässä toki) on tärkeää tuoda ajatuksiaan esiin ja reflektoida, jotta myös ohjaajat saavat paremman kuvan osaamisestani ja ajatuksistani ja osaavat arvioida oppimistani paremmin.


Arvioinnin kohteena ja huomion keskipisteenä oleminen on tosiaan hieman mukavuusalueeni ulkopuolella. Etenkin, jos on tarkoitus puhua minusta. Työssä esimerkiksi raportointi tai palavereissa osallistuminen ei ole minulle niinkään hankalaa vaan siihen olen jo aiemmissa työpaikoissani tottunut. Nyt sairaanhoitajakoulutuksen ja itseluottamuksen kasvun myötä olen oppinut dialogitreenien kautta tuomaan kontaktitunneilla enemmän omia ajatuksiani esiin.   Peruskoulu ja lukio aikoina jännitin valtavasti esiintymistä, enkä vahingossakaan viitannut, paitsi jos olin sata prosenttisen varma vastauksen olevan oikea.

Haluan kuitenkin vielä kehittyä niin omien kuin potilaidenkin tunteiden tunnistamisessa ja reflektiivisen puheen tuottamisessa. Jotenkin tuntuu, että etenkin arviointitilaisuuksissa tai muissa hetkissä, joissa tunnen epävarmuutta ja vähän jännitän, en välttämättä pysty ilmaisemaan ajatuksiani ja tunteitani sanoiksi niin järkevästi kuin haluaisin. Koen, että vuorovaikutus, – ja kommunikaatiotaidoissani on paljon hyvää, mutta edelleen kehittymisentarpeita, jotta myös sanallinen vuorovaikutus olisi tukevaa ja hoitavaa asiakastyössä.


Itseluottamuksen ja rohkeuden eteen minun tulee tehdä vielä töitä hurjasti, mennä pelkoja ja epävarmuutta päin. Minun täytyy työskennellä omien skeemojeni kanssa, jotta ne eivät vaikuta elämääni ja työminääni ainakaan heikentävästi. Olen vuosien varrella oppinut tunnistamaan paremmin tunteitani ihmissuhteissa ja pohtinut primaari, – ja sekundaaritunteita. Mistä tämä tunne nyt oikeasti kumpuaa ja mitä minä oikeasti ajattelen ja tunnen? Monesti se on täysin eriasia, kuin se mitä haluaisin tuntea. Nyt minusta tuntuu, että ”ammattiminäni” täytyy käsitellä täysin erilaisia tilanteita ja tunteita, mutta oppia pohtimaan niitä tunteita samalla tavalla.

Tekonsa voi harkita, sanansa voi valita,
tunteet kulkevat omia teitään.-Sylvi Kekkonen-

Omien tunteiden ja skeemojen tunnistaminen on todella tärkeää, etenkin kun työskennellään haastavien ja paljon tunteita herättävien potilaiden kanssa. Ajattelen, että psykiatrialla on tärkeää pohtia omaa toimintaansa myös tunteiden kautta. Miettiä toiminko tällä tavalla, koska se on näyttöön perustuvaa ja POTILASLÄHTÖISTÄ vai johtaako toimintaani jokin tunne tai skeema? Ohjaako päätöksiäni kenties epävarmuus tai pelko omasta osaamisestani tai pärjäämisestäni? Jos potilas herättää minussa ärsyyntymistä tai muuta negatiivista tunnetta, niin mikä on mahdollisesti se primaaritunne sen taustalla? Ja vaikka tunnistaisin sen tunteen, niin kuinka sen kanssa työskentelen? Uskallanko tuoda esille sen oikean tunteen? Jos koen olevani eri mieltä kuin muu työyhteisö, uskallanko tuoda julki oman mielipiteeni ja tunteeni perusteluineen? Uskallanko puuttua, jos omasta mielestäni huomaan jonkinlaista vääryyttä tai ammatillisesti epäeettistä toimintaa tai käytöstä potilaita kohtaan?








Ammatillista reflektointia haluan vielä itsessäni kehittää ja toivonkin, etten koskaan menetä tässä kehittymisen halua. Arviointikeskustelussa pohdimme myös sairaanhoitajuuteen kasvamista. Kuinka pitää mielessä se punainen lanka mielenterveystyössä ja pohtia asioita hoidollisesta näkökulmasta ja työskennellä eri menetelmiä käyttäen tavoitteellisesti ja asiakaslähtöisesti. Kuinka sairaanhoitajana pitäisi huolen siitä, että vuosien varrella karttuva kokemus ja tieto eivät tule oman oppimisen, kehittymisen ja uteliaisuuden tielle?

Aiemman kokemuksen tulisi olla majakka,
joka näyttää meille tietä,
eikä laituri, johon kiinnitämme aluksemme.

 Harjoittelu psykiatrian osastolla on nyt ohi.  Fiilis on kaikinpuolin hyvä. Ehkä hieman haikea. Vastaanotto osastolla oli positiivinen ja koko henkilökunta kohtasi opiskelijan hyvin. Harjoittelun aikana jututin myös sosiaalityöntekijää, psykologia ja lääkäriä haastattaen heidän työstään osastolla.  Kaikinpuolin hyvä ja opettavainen kokemus on takana. Koen, että nimenomaan tällä osastolla harjoittelu oli tähän kohtaan paras mahdollinen harjoittelupaikka. Sain kaivatun kokemuksen psykiatrisesta sairaalahoidosta. Kuka sairaalaan pääsee ja kuka sinne ”joutuu”. Mille osastolle ohjataan minkäkinlaisia potilaita ja ketä hoidetaan terveyskeskussairaaloissa.  Mielenterveyslakikin ja tahdosta riippumaton hoito tuli tutuksi käytännössäkin. Sain todella kattavasti tavata hyvinkin erilaisia ja erilaisista lähtökohdista tulevia hyvin eri tavalla oireilevia potilaita. Hoidon tarpeen arviointi oli päätavoitteeni ja ymmärrykseni asian suhteen on kyllä lisääntynytkin huomattavan paljon. Koen saaneeni paljon eväitä reppuuni jatkoa ajatellen, ihan sama missä sitten tulenkaan työskentelemään!

Tuntui hieman hurjalta palauttaa avaimia ja avainkorttia, ja vastata kysymykseen seuraavasta harjoittelusta, että en tule enää opiskelijana keskussairaalaan. Valmistuminen kolkuttaa oikeasti ovella. Kohta pitäisi osata? Kohta pitäisi olla vastuussa? Toisaalta sitä jo odottaa ja opiskelijan rooli kyllästyttää. Mutta onhan se iso harppaus elämässä kohti uusia haasteita.